Tuskaa ja kyyneliä

Täydenkuun aikaan on aikaa ajatella ja eritellä tuntemuksiaan; iloista suruihin, jopa tuskaan. Viime aikoina olen saanut tuntea ihanaa onnen tunnetta hoitaessani toiseksi vanhimman tyttäreni pientä poikavauvaa. Tuo pieni ihmisen alku on saanut minut tuntemaan suuria tunteita, tunteita joita en ole aikoihin tuntenut. Onneen on kuitenkin sekoittunut pelko siitä, että tuo kaikki ihanuus voi loppua hetkellä millä hyvänsä. Loppua sen vuoksi etten osaa olla sellainen kuin minun halutaan olevan, tekevän niin kuin minun halutaan tekevän. Pelkään etten riitä sellaisena kuin olen. Tuo pelko on muodostunut hiljalleen juuri sen vuoksi mitä aiemmassa blogikirjoituksessani kirjoitin; tulla "ulkoistetuksi" omien lasten elämästä. Kontrolloin itseäni ja tekemisiäni ja pohdin olenko sellainen, että minut hyväksytään. Kuin pidättäisin hengitystäni. Olen huomannut jättäytyväni pois monista asioista, joista en ole varma ovatko ne toisten mielestä hyväksyttäviä ja huomaan kieltäytyväni yhä enemmän sosiaalisesta elämästä etten vain tekisi "virheitä". Tuntuu surulliselta. Olenko syrjäyttämässä sosiaalisen minäni neljän seinän sisään, että tulisin hyväksytyksi? Meistä jokainen tarvitsee ja kaipaa hyväksytyksi tulemista, niin myös minä. Joudunko maksamaan siitä liian kalliin hinnan? Kadotanko itseni? Näitä mietin. 

Myös sitä olen viime aikoina miettinyt, että miksi otan kaikki iskut vastaan ja annan käyttää itseäni kynnysmattona. Minua on syyllistetty erosta ja kenties alistumalla yritän hyvittää. Miksi? Siksikö, että olen tehnyt oman elämän suhteen valinnan ilman muiden lupaa ja hyväksyntää? Miksi minun pitää potea syyllisyyttä siitä, että olen olemassa? Ja miksi minä olen eriarvoistettu vanhempana? Menettäisinkö mitään, jos paljastaisin asioita joilla olisi melkoisen suuri merkitys oman elämäni kannalta? Jos en enää pitäisikään suutani kiinni ja hyväksyisi sitä miten petollista peliä joku voi pelata. Jos puhuisin suuni puhtaaksi ja kertoisin totuuden useasta asiasta. Jos vaatisin oikeutta sellaisiin asioihin joilla on merkitystä oman tulevaisuuteni suhteen. Jos... Pohdin ääneen näitä asioita erään ystäväni (psykoterapeutti koulutukseltaan) kanssa ja hän sanoi, että minun pitäisi kostaa. Kostaa! Kuinka julmaa! "Hammas hampaasta, silmä silmästä". Ei ehkä niin, mutta hänen mielestään minun pitäisi pysäyttää jollain tapaa se, miten minua kohdellaan. Ystäväni kysyi minulta, että haluanko katkeroitua ja kantaa murheen viittaa yllä lopun elämääni. Hän kysyi myös kuinka kauan luulen jaksavani olla "kivitettävänä". Niin, isoja kysymyksiä vailla vastauksia. Voin myöntää sen kirvelevän, kun huomaa kuinka paljon alempi arvoinen ihmisenä voi olla johonkin toiseen verrattuna tai kuinka vähän arvostusta ihmisenä saa tietyltä taholta. Olen välillä yrittänyt saada oikeutta ja tasapäistämistä puhumalla, mutta tuulimyllyjä vastaan on turha taistella. Jos vastassa on narsistisia piirteitä omaava vastus niin silloin on heikolla. Ennen kuin huomaatkaan olet tullut johdatetuksi harhaan ja antaneesi periksi, syönyt pajunköyttä ja lentänyt lankaan. Se on turhauttavaa. Reppu tuntuu todella raskaalta kantaa. Välillä päätän, että nyt saa riittää, mutta en ole vielä kyennyt tekemään mitään radikaalia. Uskottelen aina itselleni, että kyllä minä kestän ja kyllä asiat vielä järjestyvät. Itsestäänkö? Sitä sopii kysyä. 

Elämänpolku on mutkainen, mäkinen ja kivinen, Sen olen saanut huomata. Kun olisi edes joku päivä välillä vähän tasaisempaa ja voisi hengittää vapaasti. Tällä hetkellä riittäisi vallan hyvin taistelu terveyden kanssa. En millään jaksaisi käydä henkistä sotaa tiettyjen asioiden kanssa. Minun on uskottava siihen, että jonain päivänä oikeus voittaa ja palaset loksahtavat kohdalleen. Nähtäväksi jä millainen kuva palapelistä tulee. 

Täysikuu ja tähtivyö,
Ihana talviyö.
Revontulten loimussa taikaa on,
Sydän lyö kulkijan malttamaton.
Edessä siintää luminen tie,
Polku tuo rakkaan luokse vie.
Pirtissä pienessä kynttilä loistaa,
Nainen hiljaa hyräilee, nimeä toistaa.
Kohta jo kuulee Hallin haukun,
Tervehtii se tulijan ja laukun.
Hiljaa hiipuu hiillos ja kynttilän liekki,
Riekon peittää lumikieppi.
Rauha ja rakkaus täyttää tuvan,
Onnellisuus on saanut luvan.