Aamun ajatuksia

Viime yönä ajatukset kiertelivät pitkälti samaa rataa kuin ne viime aikoina ovat kierrelleet; vuoristorata jatkuu. Ilot ja surut sekoittuivat aamuyön tunteina sadepisaroihin, jotka rapisivat ikkunapeltillä. Tovin aikaa mietiskelin ja makustelin luopumisen tuskaa. Se, että olen joutunut luopumaan monesta asiasta entisessä elämässä, sattuu. Ymmärrän, että aina valintoja tehdessä joutuu puntaroimaan niitä asioita, jotka tulevat muuttumaan. Joskus tulee yllätyksiä. Ja voi jopa yllättyä omasta epätoivoisesta toiminnasta, kun elämä alkaa käydä liian raskaaksi. Kropan kremppojen takia olen joutunut luopumaan monesta minulle tärkeästä asiasta ja tekemisestä, mutta monta on vielä jäljellä, joten se on helpompi hyväksyä. Olen kehittynyt taitavaksi soveltajaksi esimerkiksi liikunnan saralla ja minulle on karttunut paljon tietoa ihmisen fysiologisesta toiminnasta ja siitä kuinka kokonaisvaltainen olento ihminen on. Se ei ole ollenkaan huono asia eli tuolta osin olen onnistunut käsittelemään luopumisen tuskaa.
Myös lasten kasvaessa ja lentäessä maailmalle joutuu luopumisen eteen, mutta sekin tuntuu ihan normaalilta. Toki se tuo mukanaan huolihäkkyröitä ja monenlaista myllerrystä puseron rintamuksen alle, mutta suurimmaksi osaksi tunnen ylpeyttä lapsistani ja uskon heidän pärjäävän maailman toreilla turuilla. Ovathan he kaikki todella sinnikkäitä ja fiksuja persoonia. Mutta surua mielen päälle aiheuttaa luopuminen rakkaasta ihmisestä, ihmisestä joka pyyteettömyydellään, vilpittömällä välittämisellä ja aidolla rakkaudellaan on kulkenut vierellä ja tukenut vuosien varrella joka tilanteessa. Tukenut ja tuupannut, valanut uskoa huomiseen ja yrittänyt keksiä keinoja kariutuneen parisuhteen korjaamiseksi, kantanut silloin, kun omat jalat eivät ole kantaneet. Miksikö hänestä olen luopunut? Minäpä kerron teille. Vuosien varrella tämä ystävyys kasvoi rakkaudeksi. Eikä siinäkään mitään, rakkautta on monenlaista. Yhteisestä sopimuksesta asetimme rajat ja jatkoimme ystävyyttä. Päätyessäni eroon parisuhteessani, meillä oli lupa muuttaa asettamiemme rajoja ja kysyä itseltämme miltä tuntuu. Onko tässä se elämän suuri rakkaus ja tulevaisuus? Onko tässä edelleenkin hyvä ja turvallinen olla? Vastaus oli kyllä. Jouduin kuitenkin pian huomaamaan, että olen taas valintojen edessä. Jos rakentaisin uutta parisuhdetta rakastamani ihmisen kanssa, eläisin elämääni itse valitsemalla tavalla ja olisin onnellinen niin minua ei hyväksytä silloin, minut tuomitaan ja ulkoistetaan. Minulla ei ole paikkaa silloin lasteni elämässä. Miksi he hyväksyvät ja jopa toivovat isälleen uutta parisuhdetta ja onnellista elämää? Jakavat huomiota ja ottavat isänsä mukaan elämäänsä? Minuun ei olla yhteydessä; ei kerrota kuulumisia oma aloitteisesti tai kysyllä minun kuulumisia.Vain silloin, jos minä olen aloitteen tekevä osapuoli. Isänsä he ovat ottaneet ikään kuin suojelukseensa. Onko viha minua, äitiä, kohtaan niin suuri, ettei minulla ole paikkaa heidän elämässään? Tuntuu niin pahalta ajatella, että äitinä olen yhdentekevä ja minun elämällä ei ole merkitystä.
Aloin ostaa armopaloja. Hiljalleen olen pyrkinyt irtautumaan ja luopumaan elämäni suuresta rakkaudesta, ihmisestä joka on yksi tärkeimmistä ihmisistä elämässäni. Jokainen säie tuottaa tuskaa ja en koskaan tule pääsemään irti. Sydän itkee elämäni loppuun. Voinko olla koskaan enää onnellinen? Teenkö itselleni oikein, kun alistun tekemään valinnan lasteni ja oman tulevaisuuteni välillä? Onko oikeutettua asettaa ihminen tekemään sellaista valintaa?  Miksi ne molemmat eivät voi kuulua elämääni? Lapset elävät omaa elämäänsä, tekevät omat valintansa, kulkevat omia elämänpolkujaan... Mitä minä teen? Istun kotona ja mietin mitä voin tehdä, että olisin hyväksytty. Ajattelen ja muistelen rakasta ihmistä ja kaikkea niitä mahtavia ja ikimuistoisia yhteisiä juttuja, joita ehdittiin vuosien varrella tehdä. Muistelen niitä pitkiä keskusteluja, joista olen ammentanut voimaa jaksaakseni pakertaa eteenpäin. Sitä voimaa, jota olen tarvinnut myös jaksaakseni olla äiti lapsilleni. Muistelen ja itken hiljaa tuskaani.
Nyt kyselen itseltäni, olenko valmis tähän. Olenko valmis luopumaan ihmisestä, jonka sydän sykkii minulle ja jota kohtaan tunnen suurta rakkautta? Olenko valmis valitsemaan toisten valitseman tien vai sen mikä itsestä tuntuu oikealta ja hyvältä? Kuka minun elämää elää? Minua vain pelottaa se "ulkoistetuksi" tuleminen ja se,etten saa olla mukana lasteni ja lastenlasteni elämässä, jos teen oman valinnan elämäni suhteen. Siksi yritän kestää tuskaa onnellisuuden sijaan. Tuntuu kuin hajoaisin kappaleiksi. "On kuitenkin aina elämä laina..."

Minä tahtoisin vain hetken hengähtää,
istua alas ja levähtää
Istua kivelle rannan vaahtopään,
katsoa horisonttiin ja etelään
Minä kertoisin sinulle rakkaudesta,
tunteesta syvästä, ihanuudesta
Kun vain voisit olla tässä,
pitää kädestä, päätä silittämässä