Hajatelmia

Olen tässä vuosien varrella kuullut monenlaisia kokemuksia parisuhteiden kariutumisista, eroista. Asian ydin on sama, mutta se miten se koketaan ja millaisia asioita siihen liittyy on monen kirjava. Jokainen kokemus on aito ja asianosaiselle iso prosessi. Ja jos mukaan lukee vielä ne sivullisten kannanotot, arvostelu, käyttäytymisen yms. niin se ei ainakaan ole ketään kuulemaani vielä helpottanut. Minäkin ajattelin pukea sanoiksi ja tekstiksi omia tuntojani kyseisestä asiasta. En sillä, että haluaisin riepotella asiaa, mutta kertoa miten minä olen kokenut asian. Omasta avioerostani on kulunut puolitoista vuotta, mutta parisuhteen kariutumisesta paljon pidemmän aikaa. Suhdetta kyllä yritettiin korjata, mutta siinä emme onnistuneet. Minä päädyin omalta osaltani eroon koska en jaksanut enää sitä ahdistavaa, kuristavaa oloa. Siinä vaiheessa luulin ja uskoin, että asiat alkavat rullata ja elämä asettuu uomiinsa hiljalleen. Olin väärässä, toisin kävi. Ajattelin, ettei mikään voisi olla pahempaa kuin olla henkisen väkivallan uhrina ja kokea alemmuutta niin kuin minä pitkän parisuhteen aikana useinkin koin. Ei, en syytä ketään, vaan se oli minun kokemukseni ja se ahdisti minua. Vaan tulossa oli vielä pahempaa henkistä kärsimystä. Pian huomasin istuvani syytettyjen penkillä asioista joiden "tuomio" perustui vain toisen osapuolen näkemykseen ja kuulemiseen; hänen tuntoihinsa. Sinällään varmasti ihan aitoja ja oikeita tuntemuksia, mutta yksipuolisia. Minä en kuitenkaan katsonut asiakseni alkaa ruotimaan tuntojani ja kokemaani tai olettamuksiani ja luulojani esimerkiksi lasteni kanssa. Mielestäni ne ovat sellaisia asioita, jotka eivät kuulu muille kuin asianosaisille itselleen. 
Huomasin olevani myös "ulkoistettu" lasteni elämästä heidän "leiriytyessä" isänsä puolelle. Se tuntui todella pahalta, pahimmalta asialta mitä olen ikinä joutunut kokemaan. Usein olen miettinyt, että olenko ansainnut sen kaiken sen jälkeen mitä olen lasteni eteen ja vuoksi tehnyt. Olen käsittääkseni ollut hyvä ja huolehtiva äiti, rakastan lapsiani enemmän kuin mitään muuta. Olen asettanut rajoja, huolehtinut, rakastanut, hoivannut...tehnyt parhaani. Enempää en ole pystynyt. En minäkään ole hyväksynyt lasteni kaikkia tekoja, valintoja, töllöilyjä tai mitä nyt ikinä elämänmatkan varrella on sattunut, mutta en ole "ulkoistanut" heitä elämästäni tai lakannut rakastamasta tai laittanut heitä eriarvoiseen asemaan toisiinsa nähden. En minä ole opettanut heitä toimimaan niin, mutta niin olen kokenut heidän käyttäytymisensä minua kohtaan eron jälkeen. Luulin olevani lapsilleni tärkeä, mutta se luulo haihtui tuhkana tuuleen. Usein minusta on tuntunut, että olen välttämätön paha heidän elämässään ja että heillä olisi parempi elämä, jos minua ei olisi lainkaan. Se riipaisee! 
Samalla olen ollut myös ulkoistettu kahden vanhimman lapsenlapseni elämästä. Olen niin ylpeä mummo-tittelistä, mutta konkreettisesti olen saanut kokea sitä hyvin vähän viimeisen puolentoista vuoden aikana. En voi väittää olevani mikään "mummomummo", mutta kyllä minulle ne pienet ihmisen alut ovat yhtä tärkeitä kuin ovat omat lapsenikin. Minulla on vielä lapsiarkea itsellänikin kotona ja ehkä siitä syystä en ole se pullan tuoksuinen mummo jollaiseksi usein mummot mielletään. Mutta se ei vähennä rakkautta ja kiintymystä lapsenlapsia kohtaan. Enkö ole hyvä mummo, jos käyn punttisalilla ja väännän politiikkaa? Minusta mummo voi olla terästä ja valveutunut yhteiskunnallisista asioista. Se on minun näkemykseni asiasta. Ja se, että pitääkö minun kysyä muilta millaisia valintoja saan tehdä elämässäni? Olenko hyväksytty ja tärkeä vain silloin, kun teen muiden mieliksi ja niin kuin muut haluaa? Mitä minun elämällä ja tuntemuksilla on väliä? Minä olisin useinkin halunnut "antaa" elämäni , jonkun toisen ihmisen elettäväksi koska se ei ole päästänyt minua helpolla. Olen saanut iskuja lapsesta saakka. Olen ollut "juopon Mannisen tytär" (Huom! Isä on ollut absolutisti jo useita vuosikymmeniä.), iso tyttö, joka antoi pojille kunnon vastuksen tappelussa, urheiluhullu, kahdesta sisaruksesta se musta lammas, synnyttänyt kuolleen lapsen, käynyt taivaanportilla, saanut kannettavaksi pitkän diagnoosilistan sairauksia... Ei, en minä ole katkera. Tuo kaikki on minun elämää, elämää jota haluan elää niin, että voin itse päättää mitä valintoja teen. En minä olisi minä, jos en olisi kokenut kaikkea tuota.  Enhän minäkään sekmentoi ihmisiä heidän valintojensa mukaan. Mielestäni jokaisen elämä on yhtä ainutlaatuinen ja tärkeä. 
Niin, onhan tässä vuodatusta kerrakseen. Tämä on kuitenkin vain pieni siivu siitä kaikesta mitä sisälläni kannan. Puen niitä ehkä vielä sanoiksi tulevaisuudessakin, jäsentelen itselleni. Nyt vain toivon, että välit vanhimpiin lapsiini "normalisoituvat" ja saan olla mukana heidän ja lastenlapsieni elämässä. Toivon, että voin elää ilman "tuomiota" omaa elämää ja saan luvan nauttia siitä. Toivon, että jonain päivänä voin luottaa siihen, että minäkin olen ihan hyvä ihminen. 
Kaikella kunnioituksella ja rakkaudella lapsilleni,
äiti