Niin on vuosi taas vierähtänyt ja uusi odottaa oven takana. Toivottavasti uusi, alkava vuosi, tuo tullessaan parempia päiviä ja vähemmän haasteita elämän polulle kuin mitä kulunut vuosi on tarjonnut. Näin toivon kaikille meille, joita on elämä riepotellut myrskyn lailla. Ja kaikille muillekin soisin antoisan ja ilon täyteisen tulevan vuoden.
Kuluneen vuoden saldo on niin omalla kohdallani niin monen kirjava, että se ei jätä kylmäksi ketään. Välillä olen itsekin joutunut toteamaan, että miten ihmeessä olen kaikesta selvinnyt tähän asti. Suomalainen sisu, tottakai, auttaa usein ja mustalla huumorillakin pärjää pitkälle. Lapset ovat elämänsuola siitäkin huolimatta, että aiheuttavat harmaita hiuksia punaiseeen kuontaloon. Mutta ystävät, te ihanat ihmiset, olette olleet todella tärkeässä roolissa minun elämässä näinä "tsunami" aikoina. Olette tsempanneet, palauttaneet maanpinnalle, tuupanneet ja tukeneet, itkeneet ja nauraneet yhdessä ja ennen kaikkea olette olleet läsnä. Monenlaista apua olen tarvinnut ja sitä olen teiltä saanut. Kiitos siitä! Työ on ollut elämässäni suuressa roolissa viime metreille asti; se antoi paljon, mutta myös otti paljon loppuessaan. Jätti jälkeensä hiiltyvän kasan. Tuhkasta nousee aikanaan uutta! Ikimuistoiset hetket työkavereiden kanssa jäävät lämpiminä muistoina sydäntä lämmittämään ja kaikki ne opitut asiat tallennan tulevaa varten. Ehkä jonain päivänä niille on käyttöä. Lastenlapset tekevät minusta ylpeän "punahapsisen" mummon. Nuo pienet miehen alut ovat tärkeintä maailmassa omien lasten rinnalla. Myös omien vanhempien lähellä olo on todella merkittävää. Vaikka vanhuuden päivät ovat käsillä niin on ollut hyvä nähdä kuinka ne päivät voivat olla arvokkaita ja kuinka tuo sukupolvi on uutteraa ja toimeliasta sakkia. Heiltä olisi opittavaa meillä kaikilla. Ja se vahvana huokuva elämänkokemus on kumarruksen arvoinen! Niin, paljon on hyviä asioita "tsunamista" huolimatta, mutta ne kipeät ja raskaat asiat vaativat myös osansa. Niitä olen avannut aiemmissa teksteissä ja tulen pohtimaan varmasti vielä uudelleenkin. Nyt ynnäilen vain pintapuolisesti tärkeimpiä mietteitä.
Samalla, kun keräilen mennätty pakettiin, pohdin ja makustelen tulevaisuuden kuvioita. Työn suhteen minulla ei ole kovinkaan suuria odotuksia koska tilanne Pudasjärvellä on mikä on. Toki etsiskelen töitä muualtakin, mutta muutto toiselle paikkakunnalle ei ole ihan ensimmäinen vaihtoehto meille. Opiskelu olisi todella hyvä vaihtoehto ja olenkin selvitellyt erilaisia vaihtoehtoja. Tälläkin hetkellä odotan tietoa yhdestä opinahjosta. Halu oppia uutta ja kehittää itseään ei ole kadonnut vastoinkäymisten myötä. Tosin työllistymisen mahdollisuudet eivät järin parane tällä paikkakunnalla, vaikka tohtoriksi asti vääntäisi. Mutta oma pääoma kasvaa, kun opintoja vääntää. Tyhjää parempi sekin. Myös yrittäjyys kiinnostaa ja senkin suhteen tulen tekemään selvittelyjä ja ottamaan asioista selkoa.
Toiveiden kohdalla voisin laatia pitkän listan, mutta jos ihan muutaman asian nostaisin tähän tapetille. Ensinnäkin toivon talouden suhteen, ettei nälkä meitä yllättäisi ja kodin myynti tulisi eteen. Visusti ja tiukasta on totuttu menemään, mutta tuntuu, ettei se tänä päivänä auta asiaa. Kaikki maksaa yhä enemmän ja enemmän. Surullista! Ihmisuhderintamalle toivon aselepoa ja pysyvän rauhan rakentumista, onnellisuutta. Toivon myös lasten pärjäävän opinnoissaan ja elämässään ilman suurempia kolhuja. Vanhemmille toivonhyviä vanhuudenpäiviä ja terveyttä, että voisivat kotonaan elellä ja puuhastella. Ja sitä terveyttä täytynee toivoa itselleenkin koska se ei ole ollut minulle lainkaan itsestäänselvyys. Tällä hetkellä toive on hyvin varovainen ja hiljainen tämän hetkisen tilanteen vuoksi.
Ja kaikille teille ihanille ystäville toivon Onnellista ja Hyvää Uutta Vuotta!
"Kuuraparta, tuiskutukka..." Viime päivinä on pakkanen paukkunut nurkissa ja kuoruttanut luonnon kuurapukuun. Lumikenkä ja umpuhankihiihto lenkit ovat antaneet muutakin kuin hien pintaan ja kaloreille kyytiä; silmänruoka on ollut taattu! Kerrassaan hienot maisemat ja ihmeelliset luonnon taideteokset, kaikki silmien ulottuvilla koti tanhuvilla. Muutoinkin jouluaika on sujunut leppoisissa merkeissä ja on ollut aikaa käydä samoilemassa pitkin metsiä. Sieltä olen saanut virtaa akkuihin ja ajatukset ovat hiljalleen jäsentyneet tiettyjen asioiden kohdalla. Pelkojen ja epävarmuuksien keskellä eläessä "luonnon antibiootti" on parasta lääkettä. Se parantaa kokonaisvaltaisesti.
Toisaalta olen myös tässä viime päivien aikana saanut huomata ja kokea kuinka haavoittuvainen ja helposti horjuva sitä on silloin, kun on heikoilla elämässään. Pienikin puhuri tuntuu hirmumyrskyltä ja aallot tekevät sairaaksi. Mieli soutaa ja soutaa, mutta ei pääse rantaan. Voimat hiipuvat... Silloin on otettava aikalisä ja yritettävä keskustella itsensä kanssa; rauhallisesti ja kysellen. Yrittää saada itsensä ymmärtämään, ettei tarvitse nöyristellä ja asettua kynnysmatoksi. Niin käy helposti, jos pursi keikkuu liikaa. Minun purtta keikuttaa monenlaiset aallot ja olen joutunut luovimaan ristiaallokossa hyvinkin paljon. Kurssissa pysyminen vaatii valtavia ponnisteluja aika ajoin. Eikä tilannetta helpota lainkaan se, että purrella on monta perämiestä ja heillä eriävät merikartat käytössä. Kapteenilta kysytään turnauskestävyyttä.
Vuosikin on vaihtumassa ja vanha paketoidaan muistojen lippaaseen. Siihen onkin liittynyt niin monia asioita, että niistä saisi kirjoitettua kirjan. Jossain vaiheessa tulee varmasti kerättyä muistikuvia, ainakin ajatuksissa. Vuosi on ollut raskas, mutta samalla myös antoisa. Moni asia jää mieleen hyvinkin kirvelevänä, mutta moni lämmittää mieltä. Usein vieläpä samaan tilanteeseen liittyen. Menetykset tuntuvat vielä suruna, hitaasti muuttuen kultaisiksi muistoiksi. Syntymän ihmeet ovat niitä vuoden kohokohtia, joilla on suuri, erityinen, merkitys läpi elämän. Ja niin monen monta asiaa ja tapahtumaa, jotka päätyvät muistojen lippaaseen vuoden 2014 lokeroon.
Hiljalleen se hiipui
Kuin tulipallo horisonttiin
Hetkeksi maailma seisahtui
Aika pysähtyi silmänräpäyksen ajaksi - ikuisuus
Aukaisin silmäni, ojensin käteni
Viileä tuuli hyväili kasvojani, sadepisara?
Itkun ja ilon vuoropuhelu
Kyllä on ollut monenlaista tunteiden paloa tämän joulun alla; itkua ja iloa, edelleenkin. Työttömäksi jääminen käänsi jo muutenkin tiukalla olleen talouden päänlaelleen ja hetken tuntui maa pakenevan jalkojen alta. Sain kuitenkin todeta, että minulla on enkeleitä ystävinä ja he auttoivat eteenpäin usealla eri tavalla. Siitä kiitos heille! Muutoin ihmettelen yhä sitä, kuinka äkkiä tilanteet muuttuvat. Vielä loppukesästä luulin saavani jatkaa työssäni, jossa olen ollut viidettä vuotta. Kirjoitettiinhan työnkuvani ja resusrssini kaupungin työllistämissuunnitelmaan tälle ja ensi vuodelle. Olin hyvilläni ja kiitollinen koska ehdin lunastaa talon itselleni avioeron jälkeen. Kaikista puheista, siitä kuinka vein talon ja lapset entiseltä mieheltäni, ovat täyttä puppua. Minua on arvosteltu ja käsketty häipymään vähin äänin olematta vailla mitään. No, en minä mitään muuta ole saanut kuin hirvittävän määrän velkaa. Olenkin sanonut, että voin epäileville ja juttujen levittäjille näyttää paperit siitä kuinka suuren lainan jouduin ottamaan ja otinpa vielä kaikki yhteiset velat harteilleni. Siinäkin minun hyväuskoisuuttani ja "syyllisyyttäni" käytettiin häikäilemättä hyväkseni. Voin kertoa, että jos en voita lotossa niin makselen eläkepäivilläkin vielä lainoja. Minulla siis on velkapääomaa ihan omiksi tarpeiksi, toiselle osapuolelle kävi vähän paremmin. By the way! Tiesin selviytyväni, kun minulla oli työ työllistämisyksikön työhönvalmentajana, työ josta pidin kovasti. Toisin kävi, syksyllä ilmoitettiin ettei työt jatkukkaan, vaan "minut korvataan" tulevilla hankkeilla. Jassoo! Se oli isku navan alle. Todella iso isku! Jotenkin tuntuu, että kaikki ei mennyt ihan kuin elokuvissa. Olihan työlllistämissuunnitelma hyväksytty valtuustossa ja näin muutaman kauden päättäjänä istuneena olettaisi, että valtuuston päätöksiä noudatettaisiin. Ei ilmeisesti Pudasjärvellä. Viranhaltijat "räätälöivät" budjetin niin, ettei se sisältänyt palkkaukseen tarvittavia rahoja. Siispä nyt ollaan tässä; yllättäen työttömänä ison velkataakan ja neljän lapsen kanssa odottelemassa joulua ja...ensimmäistä viiden päivän päivärahaa. Siinä sitä on kuulkaa odottamista! Tiedän, että monella on asiat paljon huonommasti, mutta tämä on minun elämäntarinaa ja minun mietteitä sekä tuntemuksia. Arvostan kaikkien taloudellisesti tiukilla olevien kamppailua huomisesta, tiedän itse mitä se on. En toki ole ensimmäistä kertaa tällaisessa tilanteessa, että tiukkaa tekee, mutta aikaisemmin se ei ole sattunut juuri joulun ja vuodenvaihteen tietämille.
Niinkuin aiemmin jo kerroin, olen todella kiitollinen ystävilleni, jotka auttoivat meitä/minua. Saamme lasten kanssa ruokaa joulun ajaksi ja voin lapsilisistä maksaa lainan ja sähkölaskun. Nehän ne akuuteimmat ovat. Ja onneksi ne muutamat pienet lahjat on tullut hankittua jo aiemmin lapsille niin saavat edes jotain. Itselleni riittää kynttilänvalo, joululaulut, luminen luonto ja joulukirkko sekä lasten läsnäolo. Mutta en voi olla ajattelematta yhtä rakasta ihmistä, ihmistä jolla on erityinen paikka sydämessäni, ja kaipaamasta häntä vierelleni. Se ei vain ole mahdolllista... Minun on pitänyt valita niin. Usein toivon, että voisimme jolloinkin vielä olla ja elää yhdessä. Taaplata samaa matkaa ja olla onnellisia ja että se hyväksyttäisiin. Rakkauskin tekee kipeää. Ehkä huominen on parempi kuin tämä päivä, ehkä ensi vuosi tuo tullessaan muutakin kuin murhetta...
Kaikesta huolimatta kuulkaamme joulun ilosanomaa ja rauhoittukaa itse kukainenkin. Hyvää Joulua kaikille!
Toppatakissaan ne seisoivat kuin sotilaat, lumiset puut
Jostain pyrähti varpunen
Nenänpäätä kipristelee pakkaspoika
Se, joka järvellä juoksi tuulispäänä
Oliko se tonttu? Vilahdus kuusen takana
Kuun sirppi kääntyy kyljelleen ja jatkaa matkaa
Tähti, yksi kirkkaampi muita, johdattaa sinutkin jouluun
Viime viikolla elämässäni sattui ihmeellisiä asioita; tiedostamattomia. Se sai pohtimaan Jung:n teoriaa; analyyttistä psykologiaa. Itseni kokemat asiat ovat juuri sellaisia, ettei niitä voi selittää muutoin, ei ainakaan Freud:n opein. Kokemistani asioista osa tapahtui unen aikana ja osa valveilla. Ja nyt ajattelee ensimmäinen lukija, että "hullu akka". Voi pitää paikkansa, mutta mieluummin "hullu" kuin tunteeton ja ajattelematon taapertaja. Laitan lainauksen Jung:n teoriasta:
Jungilaisessa terapiassa pyritään löytäämään uusi yhteys ja tasapaino tietoisen Minän ja tiedostamattoman välille. Sekä psyykkinen vaiva että individuaation kehitysaskel tarvitsee uutta perspektiiviä elämän kokonaisuuteen. Usein elämän kehitysvaiheisiin kuuluu psyykkinen vaiva, sairaus tai muu muuttuja, joka on airut muutosprossin tarpeellisuuteen. Kun elämä on jostain syystä tullut liian yksipuoliseksi ja jumiutunut, esimerkiksi vähempiarvoisina pidetyt kehittämättömät persoonallisuuden osat tai pelätyt pimeät puolet, saattavat olla avain uuteen eheyteen. Individuaatioprosessin avulla tiedostamattomasta voidaan löytää paljon joka auttaa ihmistä ymmärtämään itseään. Niiden tuominen tietoisuuteen vahvistaa Minää ja yksilö toimii eheämpänä ja paremmassa yksilöllisessä suhteessa näkemäänsä ajankohtaiseen ulkomaailmaan.
Tuo kaikki tuntuu jotenkin niin "järkevältä" ja ymmärrettävältä, etten voi olla komppaamatta Jungia! Ymmärrettyäni tiedostamattoman minän olemassa olon tärkeyden käsitin saamani Enkelihoidon vaikutuksen ja sen kuinka suuri merkitys sillä oli minulle. En ole koskaan aiemmin saanut Enkelihoitoa, enkä ymmärtänyt sitä. En myöskään ollut perehtynyt siihen, saati ajatellut koskaan kokeilevani sitä. Ystäväni tarjosi sitä yllättäen minulle ja sen enempää ajattelematta suostuin. Se, miten hoito vaikutti satojen kilometrien päästä, oli jotain ihmeellistä. Se ei jättänyt millään tavalla epäselväksi sitä, oliko sillä vaikutusta. Se oli suorastaan "tyrmäävä"!
Näin myös sellaisia unia, että ne jäivät pyörimään mieleen. Niinpä minun oli etsittävä selityksiä niille. Yhdessä unessa oli tuhkaa, toisessa itkin todella rajusti. Ne oli hyvin epätavallisia unia minulle. Tuhka-unesta löysin selityksen: "Jonkin aika on ohi, jokin on tullut loppuunsa. Tuhka on kuitenkin myös hyvä alusta uudelle kasvulle." Itku-unen selitys on: "Unessa itkeminen kuvaa negatiivisista tunteista vapautumista valve-elämässä. Suru ja harmi poistuu ja tilaa tulee iloisemmille tunnelmille. Sanotaankin “ken unessa itkee, saa valve-elämässä nauraa ja iloita”.
Nämä unien tulkinnat sopivat hyvin elämääni tällä hetkellä kaikkinensa. Ihmeellistä, mutta totta!
Nyt olenkin asettanut tavoitteen itselleni; löytää tietoisen ja tiedostamattoman minän tasapaino. Uskon sen olevan hyvinkin merkityksellistä tulevaisuuden kannalta, etenkin oman jaksamisen ja oikean tien löytymisen kannalta.
Näin valon ja varjon
Kuulin itkun ja naurun
Haistoin kesän ja talven
Näin unta rakkaudesta ja ikävästä
Tunsin ilon ja surun
Olen joutunut vuosien varrella tekemään tuttavuutta monenlaisen kivun kanssa. Se on ollut niin fyysistä kuin henkistäkin; koko kirjo on tullut tutuksi. Usein olen pohdiskellut ja kysellyt itseltäni kumpi on pahempaa tai kumpaa sietää paremmin.
Fyysisen kivun puolesta puhuu se, että sen voi paikallistaa ja siihen löytyy yleensä ensiapu purkista, Pilleri antaa hetken huokaista ja sen jälkeen voi alkaa tehostamaan kivunhoitoa itsensä hoitamisella; liikunnalla, vaihtoehtoisilla hoitomenetelmillä, rentoutuksella yms. Usein fyysinen kipu saadaan taltutettua ja se lakkaa. Aina ei kuitenkaan näin ole ja krooninen kipu on meille joillekin arkipäivää. Se vaatii paljon huomiota ja aika ajoin nujertaa todella lujaa, mutta senkin kanssa oppii elämään ja sitä oppii sietämään. Sillekin löytyy yleensä konkreettinen syy ja kun tietää mistä se johtuu, on sitä helpompi sietää. Kiitos lääketieteen! Henkisen kivun olen kokenut todella haasteellisena. Siihenkin toki voi löytyä pilleristä apu, mutta itse en ole koskaan kokenut sitä tarpeelliseksi. Ehkä juuri sen vuoksi, etten halua menettää kykyä jäsennellä ja eritellä tuntemuksia. Haluan käydä läpi koko kirjon; tuskan, pelon ja epätoivon. Ja kyllähän henkisellekin kivulle löytyy aiheuttaja, mutta kivun paikallistaminen on huomattavasti vaikeampaa kuin fyysisen kivun. Henkisen kivun työstäminen ja sen kanssa eläminen vaatii ainakin minulta paljon enemmän voimavaroja kuin fyysisen kivun kanssa eläminen. Sen käsitteleminen ja sietäminen on mielestäni haasteellisempaa ja työläänpää. Jos voisi itse päättää tai edes toivoa niin fyysistä kipua, kiitos, jos on pakko kipua olla. Ja onhan sitä jossakin määrin hyvä tuntea, että tunnistaa myös sen hyvän olon ja kivuttomuuden. Sen uskon oppineeni tässä vuosien varrella.
Ei se hiipinyt hiljaa ja varpaillaan hipsutellut
Se tuli nopeasti ja rajusti ravistellen
Ei se lähettänyt sähköpostia etukäteen
Se yllätti nurkan takaa
Ei se säästellyt voimavarojaan
Se antoi koko mitalla
Kipu - se sinnikäs seuralainen
Viime yönä ajatukset kiertelivät pitkälti samaa rataa kuin ne viime aikoina ovat kierrelleet; vuoristorata jatkuu. Ilot ja surut sekoittuivat aamuyön tunteina sadepisaroihin, jotka rapisivat ikkunapeltillä. Tovin aikaa mietiskelin ja makustelin luopumisen tuskaa. Se, että olen joutunut luopumaan monesta asiasta entisessä elämässä, sattuu. Ymmärrän, että aina valintoja tehdessä joutuu puntaroimaan niitä asioita, jotka tulevat muuttumaan. Joskus tulee yllätyksiä. Ja voi jopa yllättyä omasta epätoivoisesta toiminnasta, kun elämä alkaa käydä liian raskaaksi. Kropan kremppojen takia olen joutunut luopumaan monesta minulle tärkeästä asiasta ja tekemisestä, mutta monta on vielä jäljellä, joten se on helpompi hyväksyä. Olen kehittynyt taitavaksi soveltajaksi esimerkiksi liikunnan saralla ja minulle on karttunut paljon tietoa ihmisen fysiologisesta toiminnasta ja siitä kuinka kokonaisvaltainen olento ihminen on. Se ei ole ollenkaan huono asia eli tuolta osin olen onnistunut käsittelemään luopumisen tuskaa.
Myös lasten kasvaessa ja lentäessä maailmalle joutuu luopumisen eteen, mutta sekin tuntuu ihan normaalilta. Toki se tuo mukanaan huolihäkkyröitä ja monenlaista myllerrystä puseron rintamuksen alle, mutta suurimmaksi osaksi tunnen ylpeyttä lapsistani ja uskon heidän pärjäävän maailman toreilla turuilla. Ovathan he kaikki todella sinnikkäitä ja fiksuja persoonia. Mutta surua mielen päälle aiheuttaa luopuminen rakkaasta ihmisestä, ihmisestä joka pyyteettömyydellään, vilpittömällä välittämisellä ja aidolla rakkaudellaan on kulkenut vierellä ja tukenut vuosien varrella joka tilanteessa. Tukenut ja tuupannut, valanut uskoa huomiseen ja yrittänyt keksiä keinoja kariutuneen parisuhteen korjaamiseksi, kantanut silloin, kun omat jalat eivät ole kantaneet. Miksikö hänestä olen luopunut? Minäpä kerron teille. Vuosien varrella tämä ystävyys kasvoi rakkaudeksi. Eikä siinäkään mitään, rakkautta on monenlaista. Yhteisestä sopimuksesta asetimme rajat ja jatkoimme ystävyyttä. Päätyessäni eroon parisuhteessani, meillä oli lupa muuttaa asettamiemme rajoja ja kysyä itseltämme miltä tuntuu. Onko tässä se elämän suuri rakkaus ja tulevaisuus? Onko tässä edelleenkin hyvä ja turvallinen olla? Vastaus oli kyllä. Jouduin kuitenkin pian huomaamaan, että olen taas valintojen edessä. Jos rakentaisin uutta parisuhdetta rakastamani ihmisen kanssa, eläisin elämääni itse valitsemalla tavalla ja olisin onnellinen niin minua ei hyväksytä silloin, minut tuomitaan ja ulkoistetaan. Minulla ei ole paikkaa silloin lasteni elämässä. Miksi he hyväksyvät ja jopa toivovat isälleen uutta parisuhdetta ja onnellista elämää? Jakavat huomiota ja ottavat isänsä mukaan elämäänsä? Minuun ei olla yhteydessä; ei kerrota kuulumisia oma aloitteisesti tai kysyllä minun kuulumisia.Vain silloin, jos minä olen aloitteen tekevä osapuoli. Isänsä he ovat ottaneet ikään kuin suojelukseensa. Onko viha minua, äitiä, kohtaan niin suuri, ettei minulla ole paikkaa heidän elämässään? Tuntuu niin pahalta ajatella, että äitinä olen yhdentekevä ja minun elämällä ei ole merkitystä.
Aloin ostaa armopaloja. Hiljalleen olen pyrkinyt irtautumaan ja luopumaan elämäni suuresta rakkaudesta, ihmisestä joka on yksi tärkeimmistä ihmisistä elämässäni. Jokainen säie tuottaa tuskaa ja en koskaan tule pääsemään irti. Sydän itkee elämäni loppuun. Voinko olla koskaan enää onnellinen? Teenkö itselleni oikein, kun alistun tekemään valinnan lasteni ja oman tulevaisuuteni välillä? Onko oikeutettua asettaa ihminen tekemään sellaista valintaa? Miksi ne molemmat eivät voi kuulua elämääni? Lapset elävät omaa elämäänsä, tekevät omat valintansa, kulkevat omia elämänpolkujaan... Mitä minä teen? Istun kotona ja mietin mitä voin tehdä, että olisin hyväksytty. Ajattelen ja muistelen rakasta ihmistä ja kaikkea niitä mahtavia ja ikimuistoisia yhteisiä juttuja, joita ehdittiin vuosien varrella tehdä. Muistelen niitä pitkiä keskusteluja, joista olen ammentanut voimaa jaksaakseni pakertaa eteenpäin. Sitä voimaa, jota olen tarvinnut myös jaksaakseni olla äiti lapsilleni. Muistelen ja itken hiljaa tuskaani.
Nyt kyselen itseltäni, olenko valmis tähän. Olenko valmis luopumaan ihmisestä, jonka sydän sykkii minulle ja jota kohtaan tunnen suurta rakkautta? Olenko valmis valitsemaan toisten valitseman tien vai sen mikä itsestä tuntuu oikealta ja hyvältä? Kuka minun elämää elää? Minua vain pelottaa se "ulkoistetuksi" tuleminen ja se,etten saa olla mukana lasteni ja lastenlasteni elämässä, jos teen oman valinnan elämäni suhteen. Siksi yritän kestää tuskaa onnellisuuden sijaan. Tuntuu kuin hajoaisin kappaleiksi. "On kuitenkin aina elämä laina..."
Minä tahtoisin vain hetken hengähtää,
istua alas ja levähtää
Istua kivelle rannan vaahtopään,
katsoa horisonttiin ja etelään
Minä kertoisin sinulle rakkaudesta,
tunteesta syvästä, ihanuudesta
Kun vain voisit olla tässä,
pitää kädestä, päätä silittämässä
Täydenkuun aikaan on aikaa ajatella ja eritellä tuntemuksiaan; iloista suruihin, jopa tuskaan. Viime aikoina olen saanut tuntea ihanaa onnen tunnetta hoitaessani toiseksi vanhimman tyttäreni pientä poikavauvaa. Tuo pieni ihmisen alku on saanut minut tuntemaan suuria tunteita, tunteita joita en ole aikoihin tuntenut. Onneen on kuitenkin sekoittunut pelko siitä, että tuo kaikki ihanuus voi loppua hetkellä millä hyvänsä. Loppua sen vuoksi etten osaa olla sellainen kuin minun halutaan olevan, tekevän niin kuin minun halutaan tekevän. Pelkään etten riitä sellaisena kuin olen. Tuo pelko on muodostunut hiljalleen juuri sen vuoksi mitä aiemmassa blogikirjoituksessani kirjoitin; tulla "ulkoistetuksi" omien lasten elämästä. Kontrolloin itseäni ja tekemisiäni ja pohdin olenko sellainen, että minut hyväksytään. Kuin pidättäisin hengitystäni. Olen huomannut jättäytyväni pois monista asioista, joista en ole varma ovatko ne toisten mielestä hyväksyttäviä ja huomaan kieltäytyväni yhä enemmän sosiaalisesta elämästä etten vain tekisi "virheitä". Tuntuu surulliselta. Olenko syrjäyttämässä sosiaalisen minäni neljän seinän sisään, että tulisin hyväksytyksi? Meistä jokainen tarvitsee ja kaipaa hyväksytyksi tulemista, niin myös minä. Joudunko maksamaan siitä liian kalliin hinnan? Kadotanko itseni? Näitä mietin.
Myös sitä olen viime aikoina miettinyt, että miksi otan kaikki iskut vastaan ja annan käyttää itseäni kynnysmattona. Minua on syyllistetty erosta ja kenties alistumalla yritän hyvittää. Miksi? Siksikö, että olen tehnyt oman elämän suhteen valinnan ilman muiden lupaa ja hyväksyntää? Miksi minun pitää potea syyllisyyttä siitä, että olen olemassa? Ja miksi minä olen eriarvoistettu vanhempana? Menettäisinkö mitään, jos paljastaisin asioita joilla olisi melkoisen suuri merkitys oman elämäni kannalta? Jos en enää pitäisikään suutani kiinni ja hyväksyisi sitä miten petollista peliä joku voi pelata. Jos puhuisin suuni puhtaaksi ja kertoisin totuuden useasta asiasta. Jos vaatisin oikeutta sellaisiin asioihin joilla on merkitystä oman tulevaisuuteni suhteen. Jos... Pohdin ääneen näitä asioita erään ystäväni (psykoterapeutti koulutukseltaan) kanssa ja hän sanoi, että minun pitäisi kostaa. Kostaa! Kuinka julmaa! "Hammas hampaasta, silmä silmästä". Ei ehkä niin, mutta hänen mielestään minun pitäisi pysäyttää jollain tapaa se, miten minua kohdellaan. Ystäväni kysyi minulta, että haluanko katkeroitua ja kantaa murheen viittaa yllä lopun elämääni. Hän kysyi myös kuinka kauan luulen jaksavani olla "kivitettävänä". Niin, isoja kysymyksiä vailla vastauksia. Voin myöntää sen kirvelevän, kun huomaa kuinka paljon alempi arvoinen ihmisenä voi olla johonkin toiseen verrattuna tai kuinka vähän arvostusta ihmisenä saa tietyltä taholta. Olen välillä yrittänyt saada oikeutta ja tasapäistämistä puhumalla, mutta tuulimyllyjä vastaan on turha taistella. Jos vastassa on narsistisia piirteitä omaava vastus niin silloin on heikolla. Ennen kuin huomaatkaan olet tullut johdatetuksi harhaan ja antaneesi periksi, syönyt pajunköyttä ja lentänyt lankaan. Se on turhauttavaa. Reppu tuntuu todella raskaalta kantaa. Välillä päätän, että nyt saa riittää, mutta en ole vielä kyennyt tekemään mitään radikaalia. Uskottelen aina itselleni, että kyllä minä kestän ja kyllä asiat vielä järjestyvät. Itsestäänkö? Sitä sopii kysyä.
Elämänpolku on mutkainen, mäkinen ja kivinen, Sen olen saanut huomata. Kun olisi edes joku päivä välillä vähän tasaisempaa ja voisi hengittää vapaasti. Tällä hetkellä riittäisi vallan hyvin taistelu terveyden kanssa. En millään jaksaisi käydä henkistä sotaa tiettyjen asioiden kanssa. Minun on uskottava siihen, että jonain päivänä oikeus voittaa ja palaset loksahtavat kohdalleen. Nähtäväksi jä millainen kuva palapelistä tulee.
Täysikuu ja tähtivyö,
Ihana talviyö.
Revontulten loimussa taikaa on,
Sydän lyö kulkijan malttamaton.
Edessä siintää luminen tie,
Polku tuo rakkaan luokse vie.
Pirtissä pienessä kynttilä loistaa,
Nainen hiljaa hyräilee, nimeä toistaa.
Kohta jo kuulee Hallin haukun,
Tervehtii se tulijan ja laukun.
Hiljaa hiipuu hiillos ja kynttilän liekki,
Riekon peittää lumikieppi.
Rauha ja rakkaus täyttää tuvan,
Onnellisuus on saanut luvan.
Olen tässä vuosien varrella kuullut monenlaisia kokemuksia parisuhteiden kariutumisista, eroista. Asian ydin on sama, mutta se miten se koketaan ja millaisia asioita siihen liittyy on monen kirjava. Jokainen kokemus on aito ja asianosaiselle iso prosessi. Ja jos mukaan lukee vielä ne sivullisten kannanotot, arvostelu, käyttäytymisen yms. niin se ei ainakaan ole ketään kuulemaani vielä helpottanut. Minäkin ajattelin pukea sanoiksi ja tekstiksi omia tuntojani kyseisestä asiasta. En sillä, että haluaisin riepotella asiaa, mutta kertoa miten minä olen kokenut asian. Omasta avioerostani on kulunut puolitoista vuotta, mutta parisuhteen kariutumisesta paljon pidemmän aikaa. Suhdetta kyllä yritettiin korjata, mutta siinä emme onnistuneet. Minä päädyin omalta osaltani eroon koska en jaksanut enää sitä ahdistavaa, kuristavaa oloa. Siinä vaiheessa luulin ja uskoin, että asiat alkavat rullata ja elämä asettuu uomiinsa hiljalleen. Olin väärässä, toisin kävi. Ajattelin, ettei mikään voisi olla pahempaa kuin olla henkisen väkivallan uhrina ja kokea alemmuutta niin kuin minä pitkän parisuhteen aikana useinkin koin. Ei, en syytä ketään, vaan se oli minun kokemukseni ja se ahdisti minua. Vaan tulossa oli vielä pahempaa henkistä kärsimystä. Pian huomasin istuvani syytettyjen penkillä asioista joiden "tuomio" perustui vain toisen osapuolen näkemykseen ja kuulemiseen; hänen tuntoihinsa. Sinällään varmasti ihan aitoja ja oikeita tuntemuksia, mutta yksipuolisia. Minä en kuitenkaan katsonut asiakseni alkaa ruotimaan tuntojani ja kokemaani tai olettamuksiani ja luulojani esimerkiksi lasteni kanssa. Mielestäni ne ovat sellaisia asioita, jotka eivät kuulu muille kuin asianosaisille itselleen.
Huomasin olevani myös "ulkoistettu" lasteni elämästä heidän "leiriytyessä" isänsä puolelle. Se tuntui todella pahalta, pahimmalta asialta mitä olen ikinä joutunut kokemaan. Usein olen miettinyt, että olenko ansainnut sen kaiken sen jälkeen mitä olen lasteni eteen ja vuoksi tehnyt. Olen käsittääkseni ollut hyvä ja huolehtiva äiti, rakastan lapsiani enemmän kuin mitään muuta. Olen asettanut rajoja, huolehtinut, rakastanut, hoivannut...tehnyt parhaani. Enempää en ole pystynyt. En minäkään ole hyväksynyt lasteni kaikkia tekoja, valintoja, töllöilyjä tai mitä nyt ikinä elämänmatkan varrella on sattunut, mutta en ole "ulkoistanut" heitä elämästäni tai lakannut rakastamasta tai laittanut heitä eriarvoiseen asemaan toisiinsa nähden. En minä ole opettanut heitä toimimaan niin, mutta niin olen kokenut heidän käyttäytymisensä minua kohtaan eron jälkeen. Luulin olevani lapsilleni tärkeä, mutta se luulo haihtui tuhkana tuuleen. Usein minusta on tuntunut, että olen välttämätön paha heidän elämässään ja että heillä olisi parempi elämä, jos minua ei olisi lainkaan. Se riipaisee!
Samalla olen ollut myös ulkoistettu kahden vanhimman lapsenlapseni elämästä. Olen niin ylpeä mummo-tittelistä, mutta konkreettisesti olen saanut kokea sitä hyvin vähän viimeisen puolentoista vuoden aikana. En voi väittää olevani mikään "mummomummo", mutta kyllä minulle ne pienet ihmisen alut ovat yhtä tärkeitä kuin ovat omat lapsenikin. Minulla on vielä lapsiarkea itsellänikin kotona ja ehkä siitä syystä en ole se pullan tuoksuinen mummo jollaiseksi usein mummot mielletään. Mutta se ei vähennä rakkautta ja kiintymystä lapsenlapsia kohtaan. Enkö ole hyvä mummo, jos käyn punttisalilla ja väännän politiikkaa? Minusta mummo voi olla terästä ja valveutunut yhteiskunnallisista asioista. Se on minun näkemykseni asiasta. Ja se, että pitääkö minun kysyä muilta millaisia valintoja saan tehdä elämässäni? Olenko hyväksytty ja tärkeä vain silloin, kun teen muiden mieliksi ja niin kuin muut haluaa? Mitä minun elämällä ja tuntemuksilla on väliä? Minä olisin useinkin halunnut "antaa" elämäni , jonkun toisen ihmisen elettäväksi koska se ei ole päästänyt minua helpolla. Olen saanut iskuja lapsesta saakka. Olen ollut "juopon Mannisen tytär" (Huom! Isä on ollut absolutisti jo useita vuosikymmeniä.), iso tyttö, joka antoi pojille kunnon vastuksen tappelussa, urheiluhullu, kahdesta sisaruksesta se musta lammas, synnyttänyt kuolleen lapsen, käynyt taivaanportilla, saanut kannettavaksi pitkän diagnoosilistan sairauksia... Ei, en minä ole katkera. Tuo kaikki on minun elämää, elämää jota haluan elää niin, että voin itse päättää mitä valintoja teen. En minä olisi minä, jos en olisi kokenut kaikkea tuota. Enhän minäkään sekmentoi ihmisiä heidän valintojensa mukaan. Mielestäni jokaisen elämä on yhtä ainutlaatuinen ja tärkeä.
Niin, onhan tässä vuodatusta kerrakseen. Tämä on kuitenkin vain pieni siivu siitä kaikesta mitä sisälläni kannan. Puen niitä ehkä vielä sanoiksi tulevaisuudessakin, jäsentelen itselleni. Nyt vain toivon, että välit vanhimpiin lapsiini "normalisoituvat" ja saan olla mukana heidän ja lastenlapsieni elämässä. Toivon, että voin elää ilman "tuomiota" omaa elämää ja saan luvan nauttia siitä. Toivon, että jonain päivänä voin luottaa siihen, että minäkin olen ihan hyvä ihminen.
Kaikella kunnioituksella ja rakkaudella lapsilleni,
äiti
